painan kaasua lujaa pohjaan, seison paikoillaan.

päässä kuiskailee joku,
se houkuttelee mua hyppäämään
parvekkeelta kohti tähtiä.

itkin.
miksi se tuntui niin hyvältä vaihtoehdolta.
puristin tuolin käsinojia.

en ole syönyt muutamaan päivään paljonkaan.
liikkunut sitäkin enemmän.
olo on niin hassu.
epätodellinen,
masentunut,
onnelinen ja sekaisin.

tähän tottuu. ulkona paistaa aurinko. kietoudun sen valoon

tai sitten vain piiloudun varjoihin takaisin

rakkaus on ruma sana.

aina välillä on niitä päiviä,
kun on tosi elossa.
elää niin kuin kaikki normaalit,
niin kuin ennen.

tänään tajusin, etten uskalla rakastaa.
rakkaus,
liian iso asia,
liian hallitseva,
liikaa satuttava,

pelottava.

silti janoan sitä,
enemmän kuin ikinä.
ja kun nään sen varjon,
juoksen piiloon tuhansien varjojen taakse.
enkä suostu
kohtaamaan sitä.

ja silti salaa mielessäni painaudun sen viereen ja täytän keuhkot tuoksullasi.

haluan humalaan

myöhemmin.

tänään en jaksa kirjoittaa kauniisti,
ajatella.
no teenkö minä niin yleensäkään?
-en.

olen saanut paljon motivaatiota,
jostain,
pilkahduksen,
suunnitelmat ovat päivän selvät,
odotan vain että paranen tästä tukkoisuudesta
ja pääsen haistamaan kevään,
lumen sulamisen,
lintujen saapumisen.

soitan huomenna hänelle,
toivottavasti kaikki on hyvin.
yleensä toivon turhaan,
vedet vuotavat yli.

minutkin huomataan sitten,
kun olen pieni.
ironista

tiistai

eilinen oli kaunis,
ehkä nytkin on kaunista,

mutta en vain huomaa.

kurkku on hiekkapaperia.
silmät, korvat, nenä,
kaikki ovat tukossa.
vaikka taitavathan ne olla aina.

olisipa huomisessa uusi alku,
voimia
tulla ehjemmäksi.

laitan sinitarralla kiiltokuvia seinään.

keijujen siivissä kimaltaa.

small.

minä vain haluan olla pieni

hiekka.

kaikki valuu hukkaan.
kuin kädet asetettuna kupiksi,
johon lasketaan vettä.
pian saat huomata kätesi olevan
tyhjät,
tunnet kuitenkin kosteuden,
jonka tuuli kuivattaa.
sitten, ei enää mitään.

huutaa,
haluaisin huutaa kurkun verille,
keuhkot rikki,
äänen poikki
ja kuunnella kohinaa korvissa.
haluaisin juosta niin,
että rintaa pistää,
hengitys ei enää kulje,
ja jokin lämmin kulkee ylös kurkkua.
haluaisin juoda,
tummanpunaista viiniä kauniissa mekossa,
kirkasta meikit poskilla,
unohtaa,
sylkeä kaiken pois.

rakastun, mutta koskaan en kokonaan.

tähän olen kuitenkin uskaltanut rakastua, liikaa, palavasti ja ikuisesti.

kuiskaan tuulelle.

älkäähän pelästykö,
halusin istuttaa tännekin vain vähän puita,
ja odotan,
että joskus niistäkin kasvaa kaunis
metsä.

olo tuntuu vieraalta,
varkaalta,
vaikka olen kotona.
täällä ei ole turvallista,
ei vakaata maaperää,
piiloon on niin vaikea päästä.

vaikka vietänkin kesäni kotona
odotan sitä silti.
ikävöin sitä.
kaipaan,
liikaa ja turhaa,
kesää.
odotan kesäöitä,
viileää vettä iholla,
tuulen leikkiä lehdillä,
sadetta,
kyllästymisen tunnetta olemiseen.

se on naurettavaa, 
sillä tiedän olevani silloin yhtä onneton.